Aku is the first Tibetan spaniel to whom The Finnish Kennel Club has admitted  The Doghero -title on year 2000

Read how "Aku" become the Doghero

This story is true.

Everything started in one morning after my girlfriend had gone to work. Aku was staying with us for a few days. He had been with us before so he knew our manners.

I've been a diabetic 23 years. My girlfiend gave me my insulin shot very early in the morning and went to work after taking "Aku" out. So there we were "Aku" and I, sleeping.

At some point I woke up because "Aku" was licking and biting me and I was having an insulin shock. Aku kept on biting until he got me up and I went to the kitchen and got something to eat.

A few days later a similar event happened!  I was watching TV and again I woke when Aku was licking and biting me.  Because of the insulin shock I couldn't walk, so Aku followed me all the way while I was crawling to the kitchen. He actually forced me to crawl by biting and nagging. Aku saved my life!

We've been wondering how Aku has learnt to notice the moment I go into shock. It seems that a person has a different smell before the shock than during it. Nowadays when Aku stays with us my girlfriend can trust on Aku as a nurse and companion while she is working.

Would be interesting to hear or read if You've had similar experiences? Please mail!

This story has been written in finnish by Satu Mattila and Raine Hyypiä on April the 18th 2000.
Notice: nowadays this couple isn't an item anymore.

Satu Mattila owns "Tenu", "Aku's" son, who has also been able to nurse this diabetic.

Tuo ylläoleva teksti on kirjoitettu vuonna 2000.

Surullista kerrottavaa: Raine Hyypiä on kuollut. Hän joutui insuliinishokkiin kotonaan ja meni koomaan, Sadun löytäessä Rainen, ei ollut enää mitään tehtävissä. Akun poika Tenu ei ollut Rainen luona tuolla hetkellä.

Rainen poismenoa kunnioittaen Tiina ja Aku.

********************

"Aku" nukkui pois 18.12.2006 - Aku past away 18.12.2006

Lue miten Akusta tuli sankarikoira ! (Raine Hyypiän kertomana), teksti julkaistu myös rotuyhdistyksen jäsenlehdessä 2000.

Tämä tarina on tosi.
Kaikki alkoi eräänä aamuna. kun tyttöystäni Satu lähti töihin, ja meillä oli hoidossa tiibetinspanieli "Aku".
Koiramus oli ollut jo aikaisemminkin hoidossa ja tiesi talon tavat. Itselläni on diabetes ollut jo 23 vuotta ja tämä koko tarina perustuu tähän asiaan.

Tyttöystäväni antoi minulle aamulla insuliinipiikin ja jätti minut sekä koiran nukkumaan, kun oli itse käyttänyt "Akun" aamulenkillä. Olin kai jossain vaiheessa mennyt shokkiin, koska en käynyt aamulla syömässä saatuani piikin. Jossain vaiheessa havahduin siihen, että joku nuolee naamaani ja näykkii sormistani, kait siinä osuttiin korviinkin. Olin vieläkin jonkinlaisessa shokissa, mutta Aku ei hellittänyt vaan tökki ja tuuppi minua keittiötä kohti. Pääsin jotenkuten keittiöön, sain ruokaa suuhuni ja maailmakin alkoi kummasti kirkastua. En kai olisi herännyt ollenkaan, jos minua ei olisi "herätetty" ja tietäen sen olleen Aku joka ei hellitä ennen kuin saa tahtonsa lävitse
Toinen samanlainen tapaus sattui muutamaa päivää myöhemmin. Katselin televisiota sohvalla ja kuinka ollakaan nukahdin siihen. Jostain sattuneesta syystä menin taas shokkiin. Tällä kertaa ehkä hiukan syvempään, sillä kun "Aku" vihdoin viimein sai minut jonkinlaiseen tajuntaan en kyennytkään nouseman sohvalta ylös, sillä syvään shokkiin mennessäni jalkani menevät kramppiin eivätkä toimi, tästä syystä jouduin konttaamaan keittiöön. Tällöin "Aku" kulki mukanani tuuppien minua takaa ja ollessani edessäni veti sormesta, ainakin minulla on tällainen muistikuva ja kai se osaksi pitää paikkansa sillä sormissani oli pieniä reikiä, ei kuitenkaan syviä. Emme ole tyttöystäväni kanssa keksineet mistä "Aku" on oppinut tietämään mitä tehdä kun menen shokkiin ja mistä hän sen tietää. Ehkä tieto tulee siitä kun ihminen shokkiin mennessään hikoilee hyvin imelää hikeä ja tämä haju käy koiran nenään.

Kun "Aku" aikanaan ensimmäistä kertaa näki/ koki minun shokkiin menemiseni, oli tyttöystäväni tällöin paikalla auttamassa, eikä "Aku" pariin kolmeen päivään tullut lähellenikään, vaan kiersi kaukaa. Jonkinlainen pelästyminen asian suhteen, mutta huomattuaan kaiken olevan kunnossa tuli meistä ylimmät ystävykset.
Nykyään ei edes tyttöystäväni tarvitse olla huolissaan, ainakaan silloin kun Aku on meillä hoidossa. Sillä koira ei anna nukkua kuin 20 - 30 minuuttia  kerrallaan, tullen aina tökkimään ja näykkimään herättämistarkoituksessa.

Olisi kiva tietää onko kellään muulla vastaavia kokemuksia koiran "täydellisestä" oppimisesta sairauden suhteen varsinkin hoitajan ja hoidettavan välillä?

t: Satu Mattila